Eteenpäin tyrskyissä

Olen niin heikko, etten ajatuksista saa kiinni.
Seison liian korkeissa kengissä siemailemassa omenamehua balettinäytöksen väliajalla, jalkani tärisevät rasituksesta.
Istun vanhimman ystäväni kanssa huoneen lattialla, päässä pyörii, mutten saa suutani aukaistuksi, hiljaisuus soi korvissa.
Kellun altaassa, kauhon tietäni eteen päin halki aaltojen. Kuulen ääniä viereisestä lastenaltaasta, jonka vangit ovat sulloutuneet kyljikkäin, mutta riemuitsevat silti uimisen iloa. Haukkaan syvään henkeä, painan pääni veden alle hiljaisuuteen ja otan yhden voimakkaan vedon. Niin voimakkaan, että se vie kaikki voimani. Päässä tuntuu keveältä ja sekavalta. Lepään hetken veden paineessa.
Kuuluu vain siivoojan luutun ääni lattian kaakeleita vasten. Ulkona on pimeää. Vedessä kelluu pienen tytön kalpea hahmo.

Viileä vesi on muuttunut siirapiksi. Yritän kauhoa tietäni eteenpäin, mutta kaikki tuntuu olevan minua vastaan. Silmiä kirveltää, kuin joku olisi kaatanut niihin kynsilakanpoistoainetta, käsiä pakottaa, mutten saa ravisteltua pois niitä viittäkymmentä ylimääräistä kiloa, jotka ovat vaivihkaa kertyneet käsivarsiini, veden kylmä koura tuntuu vetävän minua taaksepäin, enkä ole tarpeeksi vahva pannakseni vastaan. Päässä alkaa tuntua keveältä, mutta työnnän heikotuksen tunteen pois, pakko jaksaa.
Avaan silmäni hetkeksi haukatessani happea pinnalta. Maailma pyörii hetken, värit ja muodot sekoittuvat. Pinnistän löytääkseeni kiintopisteen. Maailman päästyä taas omille raiteilleen huokaisen helpotuksesta ja jatkan rasittavaa matkaani.