maanantai 11. helmikuuta 2008

Eka päivän asu!


Ensimmäinen päivän asu!!! Ja kyllä tähän näinkin vaivaa. Piti itse tutkia kamera läpikotasin, ennen kun edes löysin itselaukasian, kun ketään ei oo lähellä käskettävänä kuvaamaan. Sitten taiteilin aika pitkän tovvin muokkausohjelman kanssa, ennen kuin opin edes rajaamaan kuvan -hyvä minä-, mutta tulihan tämä lopulta valmiiksi... Sori vielä vähän epäselvää kuvaa.


kaulahuivi - äitin (?)
paita - h&m
shortsit - kirpparilta
sukkikset - lahja


Noita ruskeita saappaita ei mulla tänään oikeesti ollu päällä, sillä pelkään vähän vieläkin niitten korkeutta.Eli villikset oli siis oikeasti jalassa, mustien saappaiden seurana. Teen mitä vaan saadakseni pitää tuon karsean loskan mun jaloistani mahdollisimman kaukana. Ihan ihme sää, eikö helmikuun pitäis olla talven kylmin kuukausi???? Onhan se ihan kivaa, ettei tarvitse puolustautua kylmää ilmaa vastaan viisillä sukkahousuilla, mutta tekisin senkin, jos vaan olis se kunnon, kaipaamani talvi.




Kuvassa mulla on beessit-tappo-cowboy-bootsit. Löysin ne Valtsulta (vallilan makasiinien kirpputori) kolmella eurolla. Tosin vasta ne ostettuani sain kuulla niiden olevan jonkun vainajan jäämistöä. Toivottavasti en vaan kaadu ne jalassani jonnekkin bussin alle.



Erehdyin huimasti ja tungin ne jalkaan kun olin lähössä kavereiden seuraksi balettiin viime viikolla... Koko 2 kilsan kävelymatkan balettiin valitin 9cm koroissani. Olin tosissani aatellut, että mentäisiin edes ratikalla, mutta ei. Kun päästiin lopulta istumaan huokaisin helpotuksesta ja aloin kiskoa kenkiä jalastani. Mutta etupenkin 9-vuotias likka oli nähtävästi eri mieltä: hän katsoi minua, kuin olisin ollut kusemassa penkkien väliin. Vasta toisen näytöksen alussa sitten uskalsin vaivihkaa ujuttaa bootsit pois jaloistani.



Harmaina päivinä pitää vaihtaa musiikki vahvistavampaan. Tässä ihan loistava biisi mitä tänäänkin kuuntelin: http://youtube.com/watch?v=FTiLET_dAro

tiistai 5. helmikuuta 2008

Eteenpäin tyrskyissä

Olen niin heikko, etten ajatuksista saa kiinni.
Seison liian korkeissa kengissä siemailemassa omenamehua balettinäytöksen väliajalla, jalkani tärisevät rasituksesta.
Istun vanhimman ystäväni kanssa huoneen lattialla, päässä pyörii, mutten saa suutani aukaistuksi, hiljaisuus soi korvissa.
Kellun altaassa, kauhon tietäni eteen päin halki aaltojen. Kuulen ääniä viereisestä lastenaltaasta, jonka vangit ovat sulloutuneet kyljikkäin, mutta riemuitsevat silti uimisen iloa. Haukkaan syvään henkeä, painan pääni veden alle hiljaisuuteen ja otan yhden voimakkaan vedon. Niin voimakkaan, että se vie kaikki voimani. Päässä tuntuu keveältä ja sekavalta. Lepään hetken veden paineessa.
Kuuluu vain siivoojan luutun ääni lattian kaakeleita vasten. Ulkona on pimeää. Vedessä kelluu pienen tytön kalpea hahmo.

Viileä vesi on muuttunut siirapiksi. Yritän kauhoa tietäni eteenpäin, mutta kaikki tuntuu olevan minua vastaan. Silmiä kirveltää, kuin joku olisi kaatanut niihin kynsilakanpoistoainetta, käsiä pakottaa, mutten saa ravisteltua pois niitä viittäkymmentä ylimääräistä kiloa, jotka ovat vaivihkaa kertyneet käsivarsiini, veden kylmä koura tuntuu vetävän minua taaksepäin, enkä ole tarpeeksi vahva pannakseni vastaan. Päässä alkaa tuntua keveältä, mutta työnnän heikotuksen tunteen pois, pakko jaksaa.
Avaan silmäni hetkeksi haukatessani happea pinnalta. Maailma pyörii hetken, värit ja muodot sekoittuvat. Pinnistän löytääkseeni kiintopisteen. Maailman päästyä taas omille raiteilleen huokaisen helpotuksesta ja jatkan rasittavaa matkaani.

lauantai 2. helmikuuta 2008

Vajoan

Because heaven sends, and heaven takes;
crashing cars in his brain.


Kill me now,
Kill me now,
Kill me now,
Kill me now.


-under the gun, the Killers

Tuntuu, että viimeisen puolen vuoden aikana mun elämänhalu vaan valuu musta kuin kyyneleet. Kyyneleet tulee sillon kun ne ite lystää, pahentaen vain pahaa oloa, niitä ei voi estää, eikä itkemistä vaan voi lopettaa. Jälkeenpäin on vain entistä pahempi ja säälittävämpi olo.

Sillon kun pidän itseni kiireisenä, ei ole aikaa pysähtyä miettimään. Sillon kaikki on parhain päin. Hymyilen, nauran, mutten saa niistä mitään tyydytystä. Tiedän etten koskaan tuu mitään itsemurhaa tekemään, oon ihan liian heikko ja hyvä niin, mutta tuntuu, ettei tässä ole mitään järkeä. En kauheasti välitä vaikka vaan lopettasin elämisen. Välillä innostun jostain ja innostusta virtaa muhun, tunnen, että tällästä on elämä, tärisen mielihyvästä, mutta lopulta se tunne menee ohi. Olen väsynyt odottamaan noita hetkiä, jotka valaa muhun vain hetkellisesti elämäniloa. Luulen, että ei niin isoa asiaa vois ollakkaan, että se vetäis mut kokonaan tästä suosta, johon uppoan koko ajan syvemmälle.